Rahtimiehet
Kaksisataa vuotta sitten vaikutti rahdinajo suuresti joutsenolaiseen elämänmenoon. 1700-luvun loppuun mennessä oli puutavaran menekki kasvanut huippuunsa. Uuraan sataman Viipurin eteläpuolella kerrottiin olevan kyltymättömän. Pietari, kasvava suurkaupunki nieli myös puutavaraa.
Saimaan pohjoisrannoilla kerrotaan olleen peräti 52 sahalaitosta. Viipurin kauppiaiden periaate oli: puuta maasta, suolaa maahan. Lautojen ja lankkujen lisäksi Suomen saloilta saatiin vielä mainioita mastopuita, joita yhä vilkastuva merenkulku tarvitsi.
Uniset kipparit ohjasivat Hackmanin lotjia Joutsenon rannalle ja kiroilevat talonpojat rahtasivat seitsemällä suolakapallisella ja yhdellä ryypyllä puuta talvisia teitä pitkin Uuraaseen.
Oli pitkiä aikoja, jolloin rahdinajo ei kuitenkaan tuonut juuri muuta hyvää kuin ajankulun. Tien päällä olo oli kuitenkin mennyt niin veriin, että se oli kuin tauti, josta ei parantanut mikään.
Severin Falkman: Kotieläimiä, 1880
Rahtimiehen markkinat
Välillä oli korkeasuhdanteitakin. V. 1810 alkoi hintakilpailu näkyä ja rahtimies pääsi valitsemaan isäntänsä venäläisten kupetsien ilmestyessä polkemaan hintoja. Niinpä viipurilaisen kauppahuone Hackmanin asiamies Lauritsalassa sai kauppaneuvoksetar Marie Hackmanilta tehtäväkseen toimittaa mm. Joutsenon kirkkoon seuraavan kuulutuksen: Suwaitkaa kirkossa puolestani kuuluttaa, että maksan saman rahdin kuin wenäläiset ja muut, ja ilmoittakaa minulle tarkat määrät. Jos joku vielä lisää hintoja, niin maksan saman, ja ensimmäisen talonpojan, joka minun laskuuni ajaa Uuraaseen, on ilmoittauduttava täällä kaupungissa ja otettava vastaanottaja mukaansa, mistä maksan ruplan ylimääräistä.
Rahtitiellä
Viipurin tiellä kerrotaan olleen rahtihevosjonoja jopa muutaman sadan metrin välein. Talonpojat yrittivät näin hankkia tuloja pelastaakseen perheensä nälästä. Kaskimaat olivat käytetyt loppuun eivätkä vähäiset pellot juuri tuottaneet. Jouluun mennessä oli sato syöty. Rahtitie piti toisaalta miehensä, eikä pellon raivaamiseen ehditty. Näin oli kierre valmis.
Rahtimiehen elämällä oli kiusauksensa. Kapakoita oli tiheään ja kaupungeissa väkeä, joka osasi miehen taskut tyhjentää. Mm. kauppaneuvoksetar Hackman tunsi vastuuta rahtimiehistään sanoen: "Pietariin emme laske ketään, koska vain 24 tunninkin oleskelu siellä, riittää turmelemaan ihmisen."
Rahdinajajat olivat mielestään valtiaita maanteillä. Syöttöpaikoilla hulinoitiin, kuormia tehtiin miten tahansa. Rahtimiehet panevat laudat ja lankut kuormaan ristiin rastiin eli haralle ja sillä muotoa tukkeawat tien ja tekevät reisuawaisille paljo wastusta ja waaraa. Lopulta itse maaherra C. G. Mannerheim v. 1835 puuttui asiaan ja määräsi moisesta säädyttömästä menosta sakkoa aina 4 hopearuplaan 80 kopeekkaan asti. Sama sakko tuli siitä, jos ken julkisella maantiellä menee kuormansa luonda, jos hän ei ensin seisahuta hewoistansa ja käännä tiepuoleen. Ajurit näet mielellään istuivat samoissa reissä uskollisen ajokin kiskoessa kuormaansa tuttua tietä jonossa yksinkin.
Vuonna 1846 oli Viipurilaisessa Kanava-lehdessä kuvaus rahdinajosta:
Maanwiljelys on Jääsken ja Lappeen kihlakunnan puolella, jos maankin niin wiljelijänkin puolesta warsin kehnolla järellä. Talonpoika on enimmäkseen kesät ja talwet maanteillä, jossa lautakuormain kulettaminen on lakkaamaton. Wiipurin maantie on alinomaa yöt ja päiwät täysi lauanwetäjöitä. Tuskin pääset sataa askelta siwuuttamatta usiampia lautakuormia, joista matkaajalle on suuri wastus... waikkapa wetopalkka monasti laukeaa niin, ettei makseta kuin hopearupla koko kuormasta, niin luulewat sen wielä edulliseksi paremman kaihossa. Laskettiin laiminlyödyn maatalouden menettäneen vuodessa näissä kihlakunnissa 400.000 hevostyöpäivää. Moni olikin sitä mieltä, että kottoine kopeekka vastaa rahtruplan.
Myönteistäkin
Kruunun kannalta oli rahdinajossa paljon myönteistäkin. Saatiin vientituloja, vuoden sadon ollessa huono, pystyi rahvas näillä seuduin maksamaan veronsa juuri rahtituloilla. Suolan lisäksi voitiin paluukuormissa Pietarista tuoda viljaa ja rahtireittien varrella asuvat saivat pikkutuloja tarjotessaan ruokaa, yösijan, heiniä jne.
Täkäläinen talonpoika voi ostaa rahalla sellaista, jota muualla valmistettiin vielä kotona. Kansa saattoi kulkea ostosaappaissa ja kintaissa. Hevosten valjaissa oli ostettuja osia, olipa ostettuja kalanpyydyksiäkin. Jos rahtimies näki ja oppi pahaa, oli hänellä mahdollisuus monen hyvänkin oppimiseen.
Rahtimiehet
Joutsenosta kertoo muistitieto, että joutsenolaisilla rahtimiehillä oli tapana laulaa virsiä joukolla yöpymispaikoissa näissä synninpesissä. Nimenomaan Nevalan kylän rahtimiehet olivat kuuluja virsilaulutaidostaan. Myöskin hevosjonossa kuului usein yhteistä virsilaulua. Monet miehet osasivat virsikirjan ulkoa. Kuuluisia laulajia olivat viime vuosisadan vaihteessa vaikuttaneen herastuomari Mikko Jakosen isä ja isoisä. Tässä voidaan uumoilla vallinneen ehkä jonkinlaisen herätysliikkeen vaikutusta.
Pastori Brunou kertoo v. 1816 Joutsenosta:
"Maksuista huolehditaan rahtituloilla. Rahtimatkat ovat sekä kesällä että talwella rahwaan rakkaimpia toimia: järkewimmät rajoittavat tämän halun kotitarpeiden täyttämiseen."
Pastori Brunoun mukaan puutavaraa tuotiin Saimaan latvoilta saakka ja varastoitiin edelleen kuljetusta odottamaan. Rekikelillä ja osittain kesälläkin rahtia ajettiin. Joutsenossa näitä satamia oli B:n kertoman mukaan Honkalahdessa, Arposenniemessä ja Hinkanlahdessa.
Hänen aikanaan näyttää Hinkka olleen kaikkein vilkkain. Siellä löytää muinaisen rahtitien reitin vielä tänäkin päivänä.
Kotiseutuneuvos Pertti Vuori