Yläpappila
Kun Joutseno itsenäistyi, tiesi se sitäkin, että joutsenolaisten oli toimitettava papille asuinpaikka. Kirkkoherra Johannes Laurentii Taipalensis (Herkepaeus) sai kesällä 1641 Karsturannan kylästä autiotilan asuttavakseen. Sitä nimitettiin Torven maaksi. Näin rakentui pappila suunnilleen nykyiselle paikalleen. Tälle rakennukselle kävi kuitenkin huonosti. Olkiin lensi kipinä, syttyi tulipalo ja hetkessä oli kirkkoherra menettänyt omaisuutensa. Kallisarvoiset kirjat, perheen vaatteet, vieläpä rahatkin paloivat. Kirkkoherra oli ollut varakas mies, onneksi karja säilyi.
Pitäjäläiset nuukailivat uuden pappilan rakentamisessa, siitä tuli kovin pieni, mutta eräässä suhteessa moderni. Ehkä uutta tulipaloa peläten, pitäjäläiset velvoittivat kuudennusmiehet ostamaan tupaan uuninpellin. Tämä uusi pappila oli luultavasti ensimmäinen savupiipulla varustettu rakennus Joutsenossa.
Ison Vihan aikaan oltiin Joutsenossa kuusi vuotta ilman pappia. Sitten saatiin pappi, joka oli "sekä oppimaton, että paheisiin taipuvainen, eritoten juoppouteen". Hän revitti polttopuiksi pappilan keittiön ja navetan. Rakennus meni asumiskelvottomaksi. Seuraava kirkkoherra Gustaf Lilius sai pappilan asiat kuntoon.
Yläpappila ja tiluksia.
Piirros: Maanmittari Joh. Chülander, 1766.
Kansallisarkisto.
Uusi pappila
1800-luvun alkuvuosina todettiin pappilan kunnostamisen tai uuden rakentamisen välttämättömyys. Ei ole kuitenkaan säilynyt tietoja, mitä tehtiin. Vuonna 1833 tehtiin pappilassa suuri remontti, mutta rakennuksen kehno kunto jatkui.
Joutseno sai 1849 uuden tarmokkaan kirkkoherran Gabriel Österbergin, joka ei enää tyytynyt tilanteeseen. Pitäjänkokous asetti v. 1854 alussa toimikunnan, joka "syynäsi" rakennuksen tarkkaan. Korjattavaa oli vallan runsaasti. Syynin allekirjoittivat nimismies A. J. Sallmen, tehtailija A. Mathelin, Sigfrid Sirkkinen, Petter Eiskonen ja Mårten Tyrmi. Asia ei vielä ratkennut, oltiin kahta mieltä.
Vuoden 1855 kesällä kuitenkin ryhdyttiin puuhaamaan uutta pappilaa. Piirustukset laati arkkitehti Wilhelm von Karm, joka lienee ollut Helsingin keskustan luojan, Engelin oppilas. Rakennuksen mitat olivat 15x7 syltä (n. 30x14 m ).
Syksyllä 1858 oli pappila valmis. Kirkkoherra varmaan ehti iloita asiasta hetken, mutta aikaa myöten rakennuksesta tuli hänelle ja hänen seuraajalleen todellinen riesa.
Rappaus epäonnistui
Ajan tavan mukaan katsoi kirkkoherra Österberg aiheelliseksi rapata rakennus kalkkiruukilla. Keväällä 1866 oli seurakunta kypsä asiaan. Rappauksesta tehtiin päätös. Huhtikuun lopulla asteli Yläpappilan pihaan kaksi miestä Rantasalmelta ja kyseli pihalla piialta pappia. Piika riensi sisälle ja kirkkoherra ilmestyi portaille.
- Minä oun Sallisen Uaprami tuolta Rantasalamelta ja tämä on Kaipiaisen Antti Sulukavalta. Minä oun kuullunna, jotta teällä ois rapattavvoo ja uattelin tulla tiijustammoa, jotta liekkä hänessä mitä totta.
Kirkkoherra myönsi, että kyllähän pappilan rappaamisesta on päätetty. Samalla hän kysyi, onko Aabraham Sallinen ennenkin rapannut.
- Voe veikkone! Minähä en ou muuta viiteentoista vuoteen tehnä ku rapannu rappaamasta peästyäin. Minä oun rapanna Savolinnassa monta talloo, viimeks kaappias Räsäsen pykningin Onhan minulla tässä näitä paperii, jossa sannoovat, jotta työt on tehty ja hyvästi.
- No niinpä näkyy. Jospa minä sitten kutsun pitäjän miehet kontrahtin tekoon.
Näin tehtiin. Kirjoitettiin tarkka kontrahti työstä:
"Tämän kautta minä alakirjotettu Abraham Stahwopoika Sallinen otan päälleni tänä kewännig rapataksin kalkkiruukilla Joutsenon kirkoherran puustellin uuen pykningin ulkoseinät sikä sen perusmuurin saumat ruukilla ja kiwillä täyttää kuin myös siihen kuuluwat wetorejät muurata tiilillä, seinien rapninki pitää sileäksi tehtämän ja valaistaman kalkilla ja neljään kolkasalwameen tulen tekemään latiskaiset pilarit sekä myös kaikkein ikkunain ymbärille."
Kontrahtin todistajina "kahenpuolisesti" olivat Mathias Pöyhiä ja trenki Stahwo Antinpoika Salakka Joutsenonkylästä sekä Antti Antinpoika Salakka, lampuoti Sulkavalta. Kaksi viimemainittua puumerkein.
Rappauksesta riesa
Taas ehti isäntä talossa vaihtua, mutta harmit eivät haihtuneet. Jo talvella 1870 uusi kirkkoherra Viktor Mortimer Gadding ilmoitti, että rappaus halkeilee ja putoilee sekä paljon muuta remonttia olisi tehtävä. Asia jäi kirkkoherran huoleksi ja rappaus korjattiin.
Seitsemän vuotta ehti kulua, kun kirkkoherra oli saanut tarpeekseen koko rappauksesta. Päätettiin, että "tämä rapninki poishakataan ja pytinki kesällä laudoilla wuorataan ja wuorituksen ja seinän väli täytetään sahajauhoilla".
Kaksi vuotta myöhemmin kirkkoherra ilmoitti seurakunnalle, että päätöstä ei ole pantu vieläkään toimeen ja pytinki "näyttää kaamealta ulos".
Asetettiin toimikunta. Se ilmoitti kesällä, ettei ole rahaa, vaan remontti lykätään vuodella. Sitten hankkeesta tuli tosi.
Nyt päästiin ilman isompia korjauksia aina kevääseen 1918. Punaiset olivat pitäneet pappilassa majaa ja lähtiessään keränneet salin lattialle paperia "isolle karheelle". Viimeisen lähtijän piti sytyttää paperit, mutta hän jättikin tikun raapaisematta ja pappila säilyi. Seinät ja ikkunat olivat taistelun tulituksessa vaurioituneet pahoin.
Suuri remontti tehtiin vuosina 1949-50. Keskuslämmitys ja vesijohdot sekä viemärit olivat uudistuksia. Vuonna 1973 Seurakuntakeskuksen valmistuttua poistuivat työ- ja arkistotilat ja rakennuksesta tehtiin kahden perheen asunto.
Yläpappila on eräs Etelä-Karjalan suojelluista rakennuksista.
Kotiseutuneuvos Pertti Vuori