Talvi
Maija Alamäki, Unelmaduuninovelli
Kun säät viilenevät vielä viileämmiksi kuin syksyllä ja
ihmiset toivovat maan kuorruttavan valkoiseksi, tiedän, että talvi on lähellä.
Meidän oma pieni vaahterapuu on vain tyhjä oksa, jonka alla on rapistunut
nurmikko. Syksyn värikkäitä lehtiä ei näy enää missään. Ne ovat joko lakaistu
pois tai kuivuneet harmaiksi, pieniksi korpuiksi.
Kun vihdoin koittaa se aamu ja avaan rutiininomaisesti
verhoni ylös, suupieleni kohoavat taivaisiin. Maa on valkea. Se ei vielä
kimalla auringonvalossa, sillä aurinko on vielä horisontin takana. Mutta vaikka
se ei kimallakaan, se tuo silti valoa silmilleni olemattomasta. Lumi tipahtelee
hitaasti maahan. Pienen vaahterapuun oksille on kasaantunut pienen pieniä
luminokareita, joita vaahteramme juuri ja juuri jaksaa kantaa. Väsymys unohtuu
hetkessä taakseni.
Vedän päälleni villapaidan, jonka äitini on joskus minulle
neulonut. Pakkaan koululaukkuni pienessä kiireessä ja juoksen alakertaan. Kaadan
kahvit pieneen termosmukiin, jonka viskaan mukaani. Joudun taas juoksemaan
bussiin.
Bussissa naamat näyttävät jo iloisemmilta. Juon aamukahvini
termosmukistani. Lämmön tunne leviää koko kehooni. Opastan samaa mummoa taas
STOP-nappulan kanssa. Hän hymyilee minulle jälleen, samalla tavalla kuin viime
kerrallakin.
Bussipysäkiltä kouluun kävellessäni tarkkailen höyrystyvää
hengitystäni. Kun menen päiväkodin ohi, näen lapsilauman, jotka juoksevat
haalarit päällä kuin ei olisi ikinä ennen juosseet. Yksi pieni taapertaja
kompastuu kenties omiin jalkoihinsa. Hän lässähtää lumeen naama edellä.
Kouluun päästessäni joudun ravistamaan tupruttaneet lumet
pois pipostani. Pitkät hiukseni ovat lumesta märät ja ripsiini on kiinnittynyt
pieniä lumihiutaleita. Ne valuvat näkymättömiin kuitenkin heti niiden
lämmetessä.
Ulkona vallitsevan kylmyyden ansiosta hennosti turrat
sormeni lämpenevät pikkuhiljaa. Hiukseni kuivuvat. Katselen ikkunasta kuinka
hiljalleen, rauhallisesti suuret lumipisarat putoilevat taivaalta. Ne leikittelevät
toistensa kanssa luoden ikkunasta kuin elokuvaruudun. Elokuvaruudun, portin
talven pieneen ihmemaahan.
”Olo on jotenkin paljon positiivisempi, kun tuolla on
valkea maa”, ystäväni Milla huomauttaa. Istumme koulussa hyppytunnilla sohvalla,
jonka vieressä avautuu ikkuna ulos.
”Jep”, sanon ja merkkaan vielä viimeiset matematiikan
tehtävien vastaukset ja lämäytän kirjat kiinni. ”Mutta sitä on odotettu joka
tapauksessa.”
”Niin on”, Milla huomauttaa. ”Onneksi kohta alkaa
joululoma.”
Naurahdan. ”Kohta ja kohta, mutta sitä ennen on vielä
paljon töitä”, sanon ja otan äidinkielenkirjani esille.
Kotiin päästessäni meidän koko piha on täynnä pieniä
lumienkeleitä. Pikkusiskoni on myös rapistellut pienen vaahteramme taas
kaljuksi. Sen ohut lumipeite on varissut sen juurille. Sisälle kotiin
astuessani kynttilärivi olohuoneen pöydällä ja takassa leimuava tuli tuo
lämpimän olon hyisen päivän päätteeksi. Pikkusiskoni on nukahtanut sohvalle ja
äiti askartelee punaisia rusetteja jokavuotisiin joulukortteihin. Hän on tänä
vuonna aloittanut suuren urakan erittäin ajoissa, sillä jouluun on vielä
kuukausi.
Hiivin hiljaa pikkusiskoni ohitse syömään ruokaa, joka on
jo ehtinyt kylmetä. Käytän sen mikroaaltouunissa ja syön sen tuijottaen samalla
ikkunasta ulos. Kun aurinko vielä vilkkuu, puiden takaa, se saa hangen
kimmeltämään juuri sillä tavalla, kuten olin aamulla unelmoinut. Se näky saa
minut hymyilemään vielä aidommin. Kun takan lämpö, rauhallinen radiosta kuuluva
kitaramusiikki ja pikkusiskon uninen tuhina täyttää jokaisen soluni, tunnelma
on juuri oikea. Ehkä ainut, mitä jään tässä kaipaamaan on piparien paisto. Se
tuoksu, mikä siitä levittyy, on se talven, joulun tuoksu.
Päätän nyt, että aion
kääriytyä vilttiin ja lukea uutta lempikirjaani, jonka ostin viime viikolla alennusmyynneistä.
Se kertoo tytöstä, joka muuttaa toiseen maahan opiskelupaikan perässä ja
rakastuu. Kirja on aika klisee, mutta hellyttävä ja kaunis. Kirjailijan tapa,
jolla se kirjoittaa, on käsittämätön. Se saa niin pienetkin asiat näyttämään
suurilta, kun se tuo pienet yksityiskohdat esiin. Kuitenkin nyt aion
hukuttautua kirjaan ja lukea sitä niin kauan kunnes saan sen päätökseen,
kanteen asti. Aion sukeltaa sen syövereihin, ahmia sitä kuin nälkäinen syöden
ensimmäistä ateriaa viikkokausiin. En aio ajatella muuta kuin sen juonta,
sanoja, joita siihen on raapustettu.
Aika tulee kuitenkin jossain
kohtaa vastaan ja joudun kääntämään kirjan ylösalaisin, jotta muistan kohdan,
mihin jään.
Isä on lämmittänyt vanhan
puusaunamme, jonka lämpö kutsuu luokseen. Haluan mennä saunaan yksin,
kylmyydestä lämpimään, ja ajatella asiani selväksi. Saunasta käsin näen myös
meidän pienen vaahterapuun, johon on taas lumi tehnyt vaalean kuorrutteen. Lunta
sataa vieläkin hiljalleen, suurina hiutaleina.
Ja katson sitä talven ihmemaata
saunan pienestä ikkunasta, kun hiljaisuus hipoo korvia. Maisema on kaunis, kuin
piirretystä, jossa pienen pieni vaahtera seisoo keskellä pihaa ja lumihiutaleet
tippuvat hiljalleen kohti maan kamaraa.
Hiljalleen, kuin kietoen maan
sen syleilyyn, jolloin me näemme valkoisen maan.