Saaristo
Unelmaduuninovelli, Maija Alamäki
Hän kävelee pitkin laivan kantta tuulen ujeltaessa hänen
pitkien vaaleiden hiustensa läpi. Hänen pitkä mekkonsa kietoutuu hänen
jakoihinsa. Hän kääntyy menosuuntaa kohti ja nojaa kaiteeseen. Hän sulkee
silmänsä, jotta tuntisi tuulen ujelluksen kaikkialla ihollaan, ja tuntisi meren
sydämessään.
Hän lähti Turusta vain noin puolisen tuntia sitten, mutta
hänestä tuntuu kun hän omistaisi meren. Hän haluaisi aina lapsena olla
merenneito, ja hänen äitinsä oli hänelle ommellutkin oman pyrstönsä. Vaikka pyrstö
oli alkeellinen ja jopa hieman säälittävä, hän silti rakasti sitä.
Pyrstö oli ollut liila. Se kimalteli aina valossa, kun se
osui siihen. Sen piti minun päällään vyötärölle ommeltu kumilenkki, ja sen outo
ohut kangas tarrautui hänen ihoonsa kiinni. Pyrstön päässä oli outo muoviosa,
joka oli olevinaan pyrstön pää.
Hän muistaa, kun hän oli ottanut pyrstön mukaansa matkalle
Espanjaan, kun hän oli siellä matkalla. Hän muistelee vielä lämmöllä sitä,
kuinka kateellisia hänelle oltiin. Viereisessä huoneessa oltiin niin
kateellisia siitä, ja hän sai vain ylpeänä kävellä merenneitopyrstönsä kanssa.
Hän käveli käytäviä pitkin uima-altaalle niin ylpeänä ja katuja pitkin merelle.
Silloin hän tunsi olevansa meren kuningatar.
Ja nyt, katsoessaan laineita hänen edessään, hän tuntee
samoin. Kuin hän omistaisi koko meren, kaikki maankappaleet sen varrella
olisivat hänen omaisuuttaan. Mutta todellisuudessa, hän on vain pieni osa
merta, pieni osa kaikkia niitä saaria, mantereita, jotka kelluvat Maan päällä.
Mutta kun Ahvenanmaa lähestyy, ja hän kulkee pienten
saarten läpi, hän on jo siirtynyt sisälle laivaan. Hän katsoo, että kaikki
tavaransa on tallessa. Ja kun laiva ajaa sataman reunalle ja matkustajan
päästetään pois, hän on onnensa kukkuloilla. Hän ei ole pitkiin aikoihin käynyt
Ahvenanmaalla perheensä luona ja hän on ikävöinyt heitä todella paljon. Hän
kävelee sataman läheiseen puistoon ja ottaa laukustaan voileivän, jonka hän
osti laivalta. Hän syö sen ja lähtee sitten kohti omaa entistä asuinpaikkaansa.
Hän kävelee läpi samojen rivitalojen ohi, samojen
kerrostalojen läpi, joiden läpi hän juoksi kaksikymmentä vuotta sitten. Hän
kävelee myös läpi saman ja oikean leikkipuiston, jossa on vielä paikoillaan se
sama keinu, jossa hän kaatui. Hän muistaa vieläkin ne hiekanjyvät, jotka
ottivat hänen ihoonsa kiinni, kun hän liukui vasten soraa. Hän muistaa vieläkin
ne kyyneleet, jotka hän itki äidilleen, kun hän laittoi haavaan
desinfiointiainetta, joka kirveli niin lujaa, että hän toivoi, ettei olisi
koskenut ikinä koko keinuun.
Hän menee bussipysäkille ja tupruttelee samoja katuja ja
hän kuulee samoja ruotsinkielisiä sanoja, joita hän myös koulussa opetteli. Hän
muistaa vieläkin hänen vanhan koulunsa, jossa hän opetteli laskemaan ja
lukemaan. Hän muistaa koulukaverinsa ja jopa opettajansa, josta hän ei sen
koommin kuitenkaan piitannut.
Hän jää bussista pois heittäen vielä kiitoksensa kuskille.
Ulkona on alkanut tuulla entistä kovemmin, joten hän joutuu kaivamaan sinisen
huivinsa tavaroiden syövereistä. Hän kietoo sen kaulalleen ja jatkaa matkaansa.
Kun hän astuu viimein sen ainoan ja oikean oven
kynnykselle, kyyneleet alkavat hipoa hänen poskiaan. Hän soittaa ovikelloa.
Vaikka hän tietää, ettei se auta. Kukaan ei tulisi sitä kuitenkaan avaamaan.
Hän kiertää talon ympäri, löytää vara-avaimen juuri sieltä
mistä viimeksikin ja avaa oven. Talon sisällä on hiljaista. Hän jättää kenkänsä
eteiseen. Hän katsoo, miten ohut pölykerros on hiipunut posliiniesinekokoelman
päälle. Keittiössä oleva kalenteri on jäänyt viime kuulle.
Hän istuutuu sohvalle ja ottaa ensimmäisen valokuva-albumin
käteensä. Jokaisessa kuvassa on hän ja äiti vuosien varrella. Hänen isäänsä ei
näy missään, hän otti hatkat ja lähti jo ennen hänen syntymää. Ja nyt, yksi
ihminen oli tehnyt liikenteessä väärän liikkeen ja se oli koitunut hänen
äitinsä kohtaloksi. Hänen kohtalokseen.
Nyt ei ollut enää ketään kuka puhdistamassa hänen haavaansa.
Ei ole ketään, kuka odottaisi häntä Ahvenanmaalla vastassa, kun hän tulee
sinne. Ei ole enää ketään, kuka voisi ommella hänelle uuden pyrstön, kun vanha
ei enää mahdu.
Tuuli ulisee peltikatossa. Hän istuu vanhalla sohvallaan
vieressään tyhjyys, joka oli joskus hänen äitinsä. Nyt se on poissa, eikä enää
palaava.
Hän kaivaa laukustaan vanhan merenneitopyrstönsä. Se
kimaltelee keltaista valoa vasten ja vaikka mikä tahansa olisi, hän aikoo
haudata sen äitinsä mukana maan alle. Ja siitä hän ei luovu.