Kevät
Unelmaduuninovelli, Maija Alamäki
Valkoinen maa muuttuu läpinäkyväksi. Aurinko kurkistaa
pilvien takaa. Päivät pitenevät ja metsässä kävellessä, virtaavan pienen puron
äärellä voi kuulla sitä veden liplatusta. Koivuihin alkaa tulla pieniä
keltaisia sykeröitä, ja hiljalleen, yksi toisensa jälkeen niistä muodostuu
vihreitä lehtiä.
Mutta varaslähdön onkin ottanut tänä vuonna meidän pieni
vaahtera. Se on aloittanut kukintansa toukokuun lopussa ja sen kauniit pienet
vaahteran kukat kasvaneet jo suuriksi.
Ilmojen myös lämmetessä alkaa jo täysi odotus kesästä ja
kesälomasta. Tuntuu kuin koko kansa olisi käynyt talviunille ja alkaa
pikkuhiljaa heräillä. Niin kuin eläimetkin. Linnut, jotka lentävät takaisin
etelästä ja sen lämmöstä. Karhut, joista puhutaan.
Kevät on tosiaan verrattuna heräämiseen. Luonto herää,
kirkastuu. Talven peite poistuu ja lämpö hiipii jokaisen kotiovelle. Laskettelukeskukset
sulkevat ovensa, huvipuistot avaavat omansa. Alkaa suunnittelu, mitä tekee
kesällä. Kesä tuntuu olevan jo niin nurkan takana.
Koulussa alkaa kaikilla viime tipan petraus. Tai no,
melkein kaikilla. Osa on jo heittänyt toivonsa menemään, mutta osa kuitenkin
yrittää parantaa numeroitaan vielä viime tipassa. Vaikka tämä todellakin on
viime tippa.
Koko kevät kuitenkin menee kesää odotellessa. Maisema
muuttuu, kirkastuu. Vihreys ilmestyy valkoisen tilalle.
Makaan Millan kanssa ulkona viltin päällä. Aurinko on
päättänyt tänään ilmestyä koko komeudessaan. Vaikka sää on vielä hieman viileä,
se ei estä meitä makaamasta viltin päällä auringon alla. Suunnittelemme kesää,
teemme seuraavan kesän ämpärilistaa, johon merkitsemme kaikkea, mitä aiomme
toteuttaa kesän aikana. Jos kyseistä kohtaa ei tee, päälle kaadetaan
ämpärillinen kylmää vettä ja kärsitään kohtalo.
”Aion mennä ensi kesänä ulkomaille”, Milla sanoo. ”Vaihtoon
kuukaudeksi”, hän selventää vielä, ja kierähtää mahalleen.
”Ai”, mutisen ja katselen taivaalla ohuita lentäviä pilviä.
”Minne?”
”Hollantiin”, hän sanoo ja hymyilee innokkaana. ”Kaupunkiin
nimeltä Assen. Oletko kuullut siitä?” Pudistan päätäni. ”En minäkään ennen kuin
nyt.”
Nyökyttelen. ”Minä aion syödä litran jäätelöä. Kerralla.”
Milla purskahtaa nauruun. ”Siitä vain!”
Loppujen lopuksi nukahdan kesäsuunnitelmiemme keskelle
auringonpaisteeseen. Herään auton ääneen, joka kurvaa pihallemme. Aurinko on
mennyt pilveen. Huppari alkaa olla liian kylmä, vaikka ilma näyttää paljon
lämpimämmältä.
”Päätit sitten nukahtaa”, Milla sanoo.
Hieron silmiäni. ”Et sitten aikonut edes herättää minua?”
”Olit siinä niin suloinen, etten viitsinyt”, Milla
naurahtaa.”Minun pitää kuitenkin mennä, minulla alkaa pian pesäpalloharkat.”
Nyökkään hänelle, kun hän kerää tavaransa ja kipittää
vihreän polkupyöränsä luokse. Hän hyppää sen kyytiin ja polkaisee matkaan
kotinsa kautta kohti lähintä urheilukenttää.
Menen sisälle ja nappaan lautaselle ruokaa. Isäni on
virkistynyt, hän jopa nyt jaksaa hymyillä päivästä toiseen. Pikkusiskonikin on
onnellinen. Hän saa nyt käyttää päivästä toiseen niitä kenkiään, joissa on
vilkkuva valo. Hän on onnensa kukkuloilla, ja haluaisi pukea ne jalkaansa
ruokapöytäänkin. Vaikka äiti kieltääkin, hän silti iloisena heiluttelee
jalkojaan koko syönnin ajan keltaisissa sukissaan.
Teen tarpeelliset koulujutut, mutta kun iltapäivä alkaa
muuttua illaksi, nappaan takin päälleni ja kiedon ohuen kaulahuivin
ympärilleni. Vaikka aurinko ei enää paista, aion silti mennä ulos. Nappaan
kangaspohjaisen kangastaulun mukaan ja kasan pensseleitä ja maaleja. Otan
mukaani myös viltin, jonka päällä voisin istua. Ulos mennessäni kävelen suoraa
tietä lähimpään metsään, joka on aivan kotini nurkilla.
Valitsen polun, joka vie pienelle purolle, jota ympäröi
vanha pelto, joka ei ole enää viljelykäytössä. Pieniä puita on kasvanut puron
varrelle, tai niin ainakin muistan.
Ja puro sen varrella on juuri sellainen kuin muistelin.
Puro liplattelee hiljalleen, kun vesi liikkuu eteenpäin. Avaan viltin kokonaan
auki. Avaan lyijykynäpakkauksen, otan kangastaulun esiin ja istuudun viltille.
Käyn luonnostelemaan puron liikkuvaa virtaa, pilvistä taivasta, ja aurinkoa,
joka kohta laskee horisontin taakse. Muotoilen paperille pienet puut, joiden
oksille ei ole vielä ehtinyt kasvaa lehtiä. Muotoilen maiseman, avaan
maalipurkit ja ikuistan käsieni liikkeellä edessäni muodostuvan taivaan ja
maan, puron ja pienen lintuparven, jokia lentää puron takana olevaan mäntyyn.
Maalaan kaikki värit, jotka avautuvat edessäni. Tuuli, joka
riepottelee puita ja kaisloja puron vieressä. Keväistä tuulta, joka kutsuu koko
ajan kesää luokseen.
Kun tulen paikalle kahden viikon kuluttua, näen paikan jo
vihreänä, täysin valmiina kesään.