Syksy

Maija Alamäki, Unelmaduuninovelli

Vaahtera on muuttanut väriään. Tiedän sen jo heti aamulla herätessäni, kun sadepisarat rummuttavat peltikattoa ja pikkusiskoni kimeä huuto kuuluu alakerrasta. Kaiken kiljunnan keskeltä kuulen äidin hiljaisen hyssyttelyn ja isän sanomalehden rapinan. Tilanne on taas kerran koominen: äiti haluaa vain nopeasti kirjastoon töihin, jossa hiljaisuus ja kirjojen kolina puiseen pöytään rauhoittaa mielen. Pikkusisko on taas toista mieltä. Hän ei halua mennä esikouluun, eikä hän todellakaan halua laittaa jalkaansa keltaisia kumisaappaitaan. Hän haluaa laittaa jalkaansa uudet vaaleanpunaiset lenkkitossut, joissa vilkkuu välillä valoja.

Ja isä on masentunut kaamosaikaan, mitä on kulunut vasta vaivaiset kaksi päivää. Hän haluaa lukea lehdestä ensimmäisenä kaikki masentavat otsikot ja kuvat, jossa Suomi ei taaskaan pärjää maailmanmestaruuskisoissa, eikä missään muuallakaan. Hän painaa mieleensä jokaisen negatiivisen mielipidekirjoituksen ja kolumnin, joka ottaa negatiivista kantaa hallituksen päätökseen.

Kun vihdoin ja viimein ulko-ovi kolahtaa kiinni väännetyn itkun ja pienen hoputuksen jälkeen kuuntelen hetken hiljaisuutta. Sitä rikkoo isän sanomalehden havina ja kahvinkeittimen hurina.

Kuitenkin, avatessani verhot huomaan olevani oikeassa. Vaahtera on vaihtanut väriään. Meidän oma pieni vaahteramme, joka kasvaa yksin suuren pihamme keskellä on vaihtamassa väriään. Osa siitä on keltaista, osa punaista ja osa jotakin siitä väliltä. Se on pudottanut jo ilman viiletessä osan maahan. Sadepisarat hipoilevat ja sivelevät lehdet märiksi. Sade voimistuu ja rummuttaa kattoon nyt entistä kovemmin. En tule pääsemään kouluun kuivana.

Vaihdan vaatteeni jättäen farkkutakkini huoneeni nurkkaan. Siinä en enää tarkene. Pengon laatikkoni läpi ja löydän mustan sadetta pitävän syystakkini. Nyt on aika laittaa se päälle.

Alakertaan mennessä isä on ehtinyt hiljalleen lähteä. Hän on jättänyt minulle kahvinkeittimeen kupin kahvia, kuten aina ennenkin. Hän on myös jättänyt sanomalehtensä pöydälle. Kaadan kahvit omaan pieneen nallemukiini ja heitän maidot sekaan. Syön palan leipää, tai sen minkä ehdin, ja juoksen bussiin, josta melkein myöhästyn. Taas kerran.

Bussiin astuessani en näe iloisia naamoja miltei ollenkaan. Osalla on selvä kaamosmasennus, osalla väsymys painaa ja myös näkyy ja osa on muuten vain alakuloisia riippuen milloin mistäkin. Säästä, ihmisistä tai rahasta.

Istuudun ensimmäiselle vapaalle penkkiriville. Viereeni istuutuu mummo, joka muutaman pysäkin päästä käy säveltämään STOP-nappulan kanssa. Neuvon häntä ja hän antaa minulle kiitokseksi hymyn, joka ei unohdu koko päivänä.

Lukiolle päästessäni koko lattia on märkä. Se narskuu kenkieni alla. Vaikka rakastan sadetta ja ruska-aikaa, alkaa tämä olla jo hieman epämiellyttävää. Ulkona on sumua ja lukion suuressa aulassa on ahdistava ja hiostava ilma.

Puoleen päivään mennessä sumu on haalistunut pois ja sade lakannut. Vaikka aurinko ei paista kokonaan kuivattaakseen värikkäitä lehtikasoja, se pilkistelee aina välillä pilven takaa ja luo pienen realistisen paratiisin keskelle kaamoksen uhkaavaa pimeyttä.

Koulun loputtua menemme kaveriporukan kanssa kaakaolle. Menemme pieneen, mutta kotoisaan kahvilaan keskustan nurkilla. Lehmänkello kilisee meidän astuessamme sisään. Kahvilan pöydällä pienet ja koristeelliset kuppikakut ja valkosuklaajuustokakku kauniineen suklaakoristeineen. Ja kahvilan seinille ilmestyneet uudet taulut, jotka oivasta yksinkertaisuudestaan ovat kauniita ja suoraan mestarillisia taideteoksia.

Kahvilan valaistus on keltainen ja himmeä. Sen nurkassa könöttää takka, jonka reunalla on pieniä tuikkukynttilöitä. Kahvilan pöydät ovat tummaa puuta, ja niiden ympärillä on tummanpunaisia tuoleja ja sohvia. Tunnelma on rauhallinen ja lämmin.

Ostan itselleni pullan ja kaakaon tuplakermavaahdolla. Kerrankin kun sitä täällä ollaan, niin miksi en ottaisi suoraan kaikkea tuplana? Istumme ikkunapöytään kahvilan nurkkaan kahden ystäväni kanssa.

”Minusta alkaa pikkuhiljaa tuntua, että tuo sade ei hellitä ikinä”, toinen ystäväni Milla marisee. Hän hörppää osan kaakaostaan ja kermavaahto maalaa hänen huultensa yläpuolen.

Siemaisen omaa kaakaotani. Se on taivaallista, miten kylmä kermainen vaahto ja kuuma kaakao sopivat yhteen. Tätä hetkeä en vaihtaisi mihinkään.

”Kyllä se hellittää”, yritän sanoa, vaikka en välttämättä itsekään usko siihen.”Ja viimeistään silloin, kun se vaihtuu lumeksi.”

”Vaihtuuko se muka ikinä edes lumeksi?” toinen kavereistani Joonas kysyy. ”Viime talvena oli aika tipalla, ettei tullut musta joulu.”

”Mutta ei tullut kuitenkaan”, huomautan. ”Oletteko nähneet jo vaahterat?”

”Joo”, Milla jupisee. ”Olen nähnyt ne jo edellisenä ja sitä edellisenä vuonna. Mitä ihmeellistä niissä nyt sitten on?”

”Se on aika kaunista, se miten luonto toimii”, sanon, vaikka minusta alkaa pikkuhiljaa tuntua, ettei Joonasta tai Millaa kiinnosta. Ehkä he ovat keskittyneet johonkin ”tärkeämpään”, kuten viikon päästä alkavaan koeviikkoon. Mutta vaikka on jotakin tärkeää tulevaisuudessa, tarvitseeko siihen varastaa aikaa nykyhetkestä ja jättää se hetki huomioimatta. Vaikka on kiire, pitää muistaa myös pysähtyä hetkeksi. Oli se hetki pidempi tai lyhyempi, jonkunlainen kuitenkin.

Kahvilahetken jälkeen päädymme jokainen eri suuntiin. Minä menen kotiin, oman pienen vaahterapuun  alle. Ulkona avautuva taivas alkaa olla miltei musta, mutta kuunsirppi ja kymmenet tähdet tuovat valoa.

Yö tulee aikaisin, mutta aamu ei valkene kouluun takaisin mennessäni. Sade on hellittänyt, mutta alan silti epäilemään, tuleeko kuivia säitä ollenkaan.

Sama päättymätön pimeys tuntuu jatkuvan loputtomiin. Väsymys alkaa painaa silmiä ja minusta alkaa tuntua juuri kuin silla bussilla, jossa autoin mummoa STOP-nappulan kanssa. Se bussi, joka on oikein kaamoksen perikuva. Mutta olinhan minä iloinen. Ja se mummon hymy täynnä kiitosta ja voimaa, mitä en tule helpolla unohda. Olihan siinäkin sateisessa päivässä jotakin hyvää.

Ja vaikka pimeys tuntuu jatkuvan loputtomiin, se ei kuitenkaan aina ole niin. Pieniä, mutta suuria valon ja auringon  pilkahduksia on pitkin matkaa. Mutta eihän siitä mihinkään pääse. Syksy on masentavaa aikaa, mutta silti se on tärkeä osa Suomea. Ja ilman syksyä ei olisi sitä kaikkien ihannoivaa neljää vuodenaikaa, eikä talvea.

Ja se värikylläisyys, se värien maalaus, mikä paistaa harmaan usvan läpi. Tungen jalkaani siniset saappaat. Pikkusiskon vaaleanpunaisia lenkkitossuja on käytetty vain muutaman kerran ja ne ovat silti likaiset ja kuraiset.

Ja kun astun ulos, näen värikkään ihmemaan, vaikka osa lehdistä onkin ruskeita, värittömiä.

Ja meidän oma pikku vaahteramme seisoo lehtiensä päällä, pienessä värikkäässä lehtilammikossa.