Saaristo

Unelmaduuninovelli, Maija Alamäki

Hän kävelee pitkin laivan kantta tuulen ujeltaessa hänen pitkien vaaleiden hiustensa läpi. Hänen pitkä mekkonsa kietoutuu hänen jakoihinsa. Hän kääntyy menosuuntaa kohti ja nojaa kaiteeseen. Hän sulkee silmänsä, jotta tuntisi tuulen ujelluksen kaikkialla ihollaan, ja tuntisi meren sydämessään.

Hän lähti Turusta vain noin puolisen tuntia sitten, mutta hänestä tuntuu kun hän omistaisi meren. Hän haluaisi aina lapsena olla merenneito, ja hänen äitinsä oli hänelle ommellutkin oman pyrstönsä. Vaikka pyrstö oli alkeellinen ja jopa hieman säälittävä, hän silti rakasti sitä.

Pyrstö oli ollut liila. Se kimalteli aina valossa, kun se osui siihen. Sen piti minun päällään vyötärölle ommeltu kumilenkki, ja sen outo ohut kangas tarrautui hänen ihoonsa kiinni. Pyrstön päässä oli outo muoviosa, joka oli olevinaan pyrstön pää.

Hän muistaa, kun hän oli ottanut pyrstön mukaansa matkalle Espanjaan, kun hän oli siellä matkalla. Hän muistelee vielä lämmöllä sitä, kuinka kateellisia hänelle oltiin. Viereisessä huoneessa oltiin niin kateellisia siitä, ja hän sai vain ylpeänä kävellä merenneitopyrstönsä kanssa. Hän käveli käytäviä pitkin uima-altaalle niin ylpeänä ja katuja pitkin merelle. Silloin hän tunsi olevansa meren kuningatar.

Ja nyt, katsoessaan laineita hänen edessään, hän tuntee samoin. Kuin hän omistaisi koko meren, kaikki maankappaleet sen varrella olisivat hänen omaisuuttaan. Mutta todellisuudessa, hän on vain pieni osa merta, pieni osa kaikkia niitä saaria, mantereita, jotka kelluvat Maan päällä.

Mutta kun Ahvenanmaa lähestyy, ja hän kulkee pienten saarten läpi, hän on jo siirtynyt sisälle laivaan. Hän katsoo, että kaikki tavaransa on tallessa. Ja kun laiva ajaa sataman reunalle ja matkustajan päästetään pois, hän on onnensa kukkuloilla. Hän ei ole pitkiin aikoihin käynyt Ahvenanmaalla perheensä luona ja hän on ikävöinyt heitä todella paljon. Hän kävelee sataman läheiseen puistoon ja ottaa laukustaan voileivän, jonka hän osti laivalta. Hän syö sen ja lähtee sitten kohti omaa entistä asuinpaikkaansa.

Hän kävelee läpi samojen rivitalojen ohi, samojen kerrostalojen läpi, joiden läpi hän juoksi kaksikymmentä vuotta sitten. Hän kävelee myös läpi saman ja oikean leikkipuiston, jossa on vielä paikoillaan se sama keinu, jossa hän kaatui. Hän muistaa vieläkin ne hiekanjyvät, jotka ottivat hänen ihoonsa kiinni, kun hän liukui vasten soraa. Hän muistaa vieläkin ne kyyneleet, jotka hän itki äidilleen, kun hän laittoi haavaan desinfiointiainetta, joka kirveli niin lujaa, että hän toivoi, ettei olisi koskenut ikinä koko keinuun.

Hän menee bussipysäkille ja tupruttelee samoja katuja ja hän kuulee samoja ruotsinkielisiä sanoja, joita hän myös koulussa opetteli. Hän muistaa vieläkin hänen vanhan koulunsa, jossa hän opetteli laskemaan ja lukemaan. Hän muistaa koulukaverinsa ja jopa opettajansa, josta hän ei sen koommin kuitenkaan piitannut.

Hän jää bussista pois heittäen vielä kiitoksensa kuskille. Ulkona on alkanut tuulla entistä kovemmin, joten hän joutuu kaivamaan sinisen huivinsa tavaroiden syövereistä. Hän kietoo sen kaulalleen ja jatkaa matkaansa.

Kun hän astuu viimein sen ainoan ja oikean oven kynnykselle, kyyneleet alkavat hipoa hänen poskiaan. Hän soittaa ovikelloa. Vaikka hän tietää, ettei se auta. Kukaan ei tulisi sitä kuitenkaan avaamaan.

Hän kiertää talon ympäri, löytää vara-avaimen juuri sieltä mistä viimeksikin ja avaa oven. Talon sisällä on hiljaista. Hän jättää kenkänsä eteiseen. Hän katsoo, miten ohut pölykerros on hiipunut posliiniesinekokoelman päälle. Keittiössä oleva kalenteri on jäänyt viime kuulle.

Hän istuutuu sohvalle ja ottaa ensimmäisen valokuva-albumin käteensä. Jokaisessa kuvassa on hän ja äiti vuosien varrella. Hänen isäänsä ei näy missään, hän otti hatkat ja lähti jo ennen hänen syntymää. Ja nyt, yksi ihminen oli tehnyt liikenteessä väärän liikkeen ja se oli koitunut hänen äitinsä kohtaloksi. Hänen kohtalokseen.

Nyt ei ollut enää ketään kuka puhdistamassa hänen haavaansa. Ei ole ketään, kuka odottaisi häntä Ahvenanmaalla vastassa, kun hän tulee sinne. Ei ole enää ketään, kuka voisi ommella hänelle uuden pyrstön, kun vanha ei enää mahdu.

Tuuli ulisee peltikatossa. Hän istuu vanhalla sohvallaan vieressään tyhjyys, joka oli joskus hänen äitinsä. Nyt se on poissa, eikä enää palaava.

Hän kaivaa laukustaan vanhan merenneitopyrstönsä. Se kimaltelee keltaista valoa vasten ja vaikka mikä tahansa olisi, hän aikoo haudata sen äitinsä mukana maan alle. Ja siitä hän ei luovu.