Lappi

Unelmaduuninovelli, Maija Alamäki

”Äiti kato, heppoja! Äiti, miksi niillä on sarvet? Äiti, miksi kukaan ei oo kertonu, että hepoille kasvaa sarvet?”

Yritän peitellä hymyäni, joka hiljalleen alkaa muuttua pieneksi tirskunnaksi. Kiipeän ketterästi sisälle aitaukseen. Tietenkin, olisin voinut avata portin, jolloin olisin päässyt helpommalla, mutta aidan yli kiipeäminen on paljon hauskempaa. Jalkani tömähtävät maahan.

”Ei ne ole hevosia, ne ovat poroja”, lapsen äiti kertoo. Lapsi kääntyy uudelleen nenä kohti aitausta ja katsoo, kun minä niille juuri kaadan jäkälää ja koivunlehtiä maahan. Menen takaisin aidan luokse, jonka yli kiipeän. Otan lippahattuni lähimmältä puupöydältä, johon sen viimeksi myös jätin.

Vaikka Lapissa onkin kylmää, tälle päivälle on sattunut korkeat lämpötilat. Tai no, mikä sitten luokitellaan korkeaksi. Mittari näytti kahdeksaatoista astetta, joka tarkoittaa sitä, että ulkona tarkenee t-paidassa. Aurinko on nyt joka tapauksessa meidän puolella, sillä sen paahde saa lämpötilan tuntumaan vieläkin lämpimämmältä kuin se oikeasti on.

Lämpöisen päivän kunniaksi päätämme kaksoisveljeni kanssa lähteä juoksemaan pitkin lapin metsiä ja jopa käydä ehkä tunturin juurella, jos suinkin jaksamme. Olemme juosseet yhdessä jo monia kertoja, mutta nyt se on jäänyt pienemmälle. Veljelläni on ollut paljon muuta lähiaikoina, hän preppasi koko kevään, jotta saa mahdollisimman hyvän peruskoulun päättötodistuksen, jotta pääsisi lukioon. Hän myös erosi siitä ärsyttävästä tyttöystävästään, joka oli koko ajan kimittämässä ja hihittämässä. Vaikka koko suhdetta en ollut missään vaiheessa ymmärtänytkään, auton silti veljeäni pääsemään yli tilanteesta, johon oli itse itsensä ajanut.

”Kävitkö porojen luona?” äitini huutaa minulle keittiössä, josta kattiloiden kilahtelu ja veden kiehuminen kuuluu.

”Joo!” huudan takaisin. ”Siellä oli joku pieni tyttö, joka luuli niitä sarvekkaiksi hevosiksi!”

Äidin nauru kuuluu keittiöstä. ”Voi ei, kuinka suloista!”

Kuulen hänen hämmentävän jotakin liedellä, kunnes hän huutaa minulle: ”Lähdetkö veljesi kanssa juoksemaan?”

”Joo, niin me vähän ajateltiin!” vastaan ja menen huoneeseeni vaihtamaan shortsit ja t-paidan. Etsin lenkkikenkäni jostain ja huudan veljelleni minun olevan valmis.

Kun pääsemme ulos, aurinko on jo mennyt pilven reunan taakse. Ulkona on täydellinen ilma pienelle lenkille, ei ole liian paahtava ilma, mutta ei liian kylmäkään. Vaikka säätiedotuksessa ei luvattu sadetta, olen aika varma että kohta sataa. Tumma sadepilvi liikkuu uhkaavasti tunturin takaa meitä kohti.

Veljeni johtaa meidät lähimmän metsän luokse. Juoksen hänen vierelleen. En kuitenkaan sano mitään. Juoksemme metsän pienen polun läpi, jotta pääsemme metsän keskellä kiertelevälle pururadalle. Yleensä kierrämme pururadan vain ympäri, mutta nyt haluaisin mennä juoksemaan enemmän tunturin lomaan. Vilkaisen veljeäni, joka tietää heti mitä tarkoitan.

Kaarramme yhdessä takaisin metsän pikkupoluille, ja sieltä kadulle, joka kiertää tunturin reunalla. Veljeni kuitenkin kaartaa kadulta pois ja lähden hänen peräänsä.  Hän lähtee juoksemaan ylös tunturia ja kiidän hänen peräänsä.

Ensimmäinen vesipisara tippuu otsaani. Huikkaan veljelleni, että kohta alkaa sataa. Taivaalle katsoessani näen suuren pilven, joka lainehtii hiljalleen meidän yllemme.

”Kohta alkaa sataa”, sanon veljelleni uudestaan. Hän hiljentää tahtiaan ja lopulta pysähtyy. Olen oikeastaan aika onnellinen, sillä rintaani on alkanut pistellä inhottavasti. Nojaan vieressä olevaan tolppaan ja hengitän syvään. Pistely hellittää hiljalleen.

”Meidän pitää varmaan suunnata takaisin kotia kohti”, hän vastaa. Nyökyttelen myöntymisen merkiksi.

Puolivälissä kotimatkaa sade alkaa riepotella meitä. Saattaisi ehkä luulla, että juoksemme kotiin mutrusuin tai etsimme lähimmän katoksen, mutta virne leviääkin meidän molempien kasvoille. Vaikka se outoa onkin, olemme aina rakastaneet sadetta. Pienenä juoksimme sateella aina ensimmäisenä ulos, vaikka äiti hieman kielsikin, mutta me juoksimme vain hänen ohi.

Sade riepottelee meitä yhä, mutta me vain nauramme. Nauramme, kunnes pääsemme metsästä ja sen pururadalta kadulle. Olemme aivan läpimärkiä.

Kotiin tullessamme äiti ojentaa meille pyyhkeet, mutta me vain nauramme ja jätämme ne käyttämättä. Käymme suihkussa, jonka jälkeen syömme äidin tekemiä jauhelihapihvejä ja uusia perunoita, jonka päälle laitamme tillikermaviiliä.

Lenkkimme jälkeen koko illan sataa vettä. Vaikka mieli tekisi mennä ulos, jäämme sisälle. Keräännymme koko perhe (Merkeri, meidän koira mukaan lukien) television ääreen. Katsomme tylsää elokuvaa, leikimme Merkerin kanssa ja katsoimme ulos valoon ja aurinkoon, joka ei laske alas edes yöllä.