Valitse taso

Naisten pukeutuminen närkästytti pastoria

Pastori Gustaf Brunou kirjoitti v. 1816 Suomen Talousseuralle joutsenolaisia ylistävän kuvauksen Joutsenosta. Hän oli kuitenkin myös närkästynyt joistakin seikoista. Seuraavassa epäkohtia, jotka tuntuvat suorastaan loukkaavan pastorin naiskauneudelle herkistynyttä silmää.

"Pukeutuminen on vaatimatonta, mutta naisilla se on erityisen epämiellyttävää ja epämukavaa. Luulisi näkevänsä noita-akan, kun joutsenolainen nainen näyttäytyy soikeissa tuohi- tai nahkakengissä, jotka ovat niin suuret, että ½ kappaa (2½ litraa!) viljaa mahtuisi niihin ja joissa on korkeat, raudoitetut korot, jotka kopinallaan ilmoittavat vieraan tulosta ja ikuistavat lattiaan muiston hänen käynnistään.

Pyntättynä valkoiseen, laskoksiin litistettyyn pellavaliinaan (huntu) päälaella, josta yksi kulma roikkuu pitkin selkää, aina vyötärölle asti, sarkaisen kauhtanan päällä, joka kesällä ja talvella peittää muutoin kookasta ja kaunismuotoista vartaloa: raidallista, punaisella alhaalta alaspäin reunustettua villavaatetta (hurstut) pidetään kaulan ympäri menevällä neulalla ja se riippuu vasemmalla puolella hartialta alaspäin, aina polviin asti.

Vaimojen hunnun sijasta tytöillä on palmikko, eli nauhoja, joilla keskelle päälakea vedetty tukka sidotaan ja jotka sitten riippuvat monivärisinä hapsuina pitkin selkää: tätä lisäkettä kutsutaan tertuksi. Pienillä tytöillä on tukka valtoimenaan ja mustalla nauhalla sidottuna. Ainoa ylellisyyskapine, jolla he korostavat naisellisuuttaan on vaimoilla suuri hopeasolki, ja tytöillä pieni, joka heti kaulan alapuolella pitää koossa melkein hameen muotoista pellavakangasta."

Siinähän ovat monet tuntemamme Joutsenon naisen puvun osat ja tunnusmerkit. Ovat siis sellaisenaan olleet ja vuonna 1816. Pastoria tuntuu vain häiritsevän, kun kaunis naisvartalo peittyy moniin vaatekappaleisiin.
 Severin Falkman: Akkoja Joutsenosta, 1880
Severin Falkman: Akkoja Joutsenosta, 1880
 
Naisen pukeutuminen näytti ennen hänen säätynsä. Edelläkuvattuja nuoria, ripilläkäymättömiä tyttöjä nimitettiin hajalahiustytöiksi, ripilläkäyneitä terttu- tai sykeröpäiksi ja sitten avioon mentyään naisella oli päässään vaimon huntu, jota ei saanut ottaa päästään "ko saunas ja nukkumaa käyves".

Kotiseutuneuvos Pertti Vuori