Valitse taso

 
Muistoja Lauritsalan kirjastosta

 

Kirjaston naapurina

Olin Lauritsalan kauppalangeodeettina vuosina 1955−65. Tämän ajan asuimme ns. virkailijatalossa, joka sijaitsi samalla tontilla kirjaston kanssa. Ei ihme, että kirjasto tuli heti tutuksi, kun muutenkin olen kirjastojen ystävä ja käyttäjä. Pian tulomme jälkeen tuli kirjastonjohtajaksi Jorma Etto, joka perheineen asui kirjastotalossa silloin olleessa asunnossa. Lapsemme leikkivät samalla pihalla, ja meistä tuli perheystäviä. Ystävyys on jatkunut, vaikka molemmat ovat vaihtaneet asuinpaikkojaan.

Pekka V. Virtanen ja Jorma Etto vuonna 1956 Foto Pekka V. Virtanen
Pekka V. Virtanen ja Jorma Etto vuonna 1956 Foto Pekka V. Virtanen

Selma

Kirjaston ”sielu” oli Selma Järvinen. Häneltä puuttui muodollinen pätevyys kirjastonjohtajan virkaan, mutta hän oli hoitanut poikkeusluvilla kirjastoa jo ennen tämän uuden talon rakentamista; kirjasto sijaitsi tuolloin kauppalantalon alakerran parissa huoneessa. Selma opasti käyttäjiä kirjastoasioissa ja sai erityisesti lapsista ystäviä ja kirjaston käyttäjiä.

Selmalla oli luonteva kontakti ihmisiin. Pian kirjaston asiakkaaksi tulon jälkeen kertoi yksi kirjaston työntekijä tästä esimerkin. Kun kirjastonjohtajan virkaan ennen Ettoa tuli Annikki Aro, oli hänen yhtenä tavoitteenaan jäntevöittää toimintaa myös muodollisesti. Niinpä hän mm. ilmoitti Selmalle, että häntä oli kutsuttava kirjastonjohtajaksi ja Selmaa puolestaan amanuenssiksi. Kun Selma tuntui vierastavan titteliään, kysyi Aro häneltä: ”Miksi Sinua on sitten tähän mennessä täällä kutsuttu?” Vastaus oli: ”Selmaksi”.

Kun minut oli varsinaisen virkani lisäksi määrätty myös kauppalan nimitoimikunnan puheenjohtajaksi, pidin huolta, että Luukkaanrinteen asemakaavan yhteydessä Selman kodin ohi kulkeva katu nimettiin Selmankaduksi.

Kerran 2000-luvun alussa totesin valokuva-arkistoani tarkastellessani, että minulla oli tuhansia kuvia Lauritsalasta 1950- ja 1960-luvuilta. Kun aikaa oli jo kulunut lähes puoli vuosisataa, ajattelin niillä olevan jo vähän museaalista arvoakin. Otin yhteyttä Etelä-Karjalan maakuntamuseoon/Lappeenrannan kaupunginmuseoon ja tarjouduin esittelemään aineistoani museon edustajille.

Aluksi museonjohtaja Olli Immosen kiinnostus tuntui vähäiseltä, mutta hän kuitenkin lähetti amanuenssinsa tutustumaan tilanteeseen alustavasti. Käynti johtikin sitten jatkokeskusteluihin, joiden tuloksena Immonen totesi, että kyllä näistä pitää näyttely koota. Arkistosta poimin ensin sellaisia kuvia, joita itse pidin edustavina. Sitten museon edustajat niistä osan ottivat ja osan jättivät. Samalla he halusivat ostaa museolle oikeuden käyttää näyttelyyn tulevia kuvia myöhemminkin. Lisäksi he valitsivat arkistostani jonkin kuvan, jota en itse tarjonnut. Yksi pienen kiistelyn aihe syntyi kuvasta, joka esitti Selma Järvistä työnsä ääressä. Se ei museon edustajia lainkaan kiinnostanut, kun minä taas pidin sitä tärkeänä. Lopulta tarjosin sitä museolle ilmaiseksi, jos lupaavat ottaa sen näyttelyyn. Se ratkaisi asian. Jälkeenpäin kuulin museon väeltä, että se oli yksi yleisön eniten katsomia kuvia. Sen oli myös Etelä-Saimaa ottanut näkyvästi kuvittamaan näyttelyuutistaan. Alla on toinen kuva Selmasta palvelemassa asiakasta vuonna 1960.

Foto Pekka V. Virtanen 1960
Foto: Pekka V. Virtanen 1960

Yllätys Saksanmaalla

Lauritsalan kirjastolla oli laaja maine. Kun 1961 kävin omalla opintomatkalla muun muassa Länsi-Saksassa noin 330 000 asukkaan Bielefeldin kaupungissa tutustuakseni sen Sennestadt- nimiseen tytärkaupunkiin (n. 20 000 asukasta), sain oppaakseni todella korkean tason virkamiehen, Oberkreisdirektor Schützin. Hän esitteli minulle tätä ”uutta kaupunkia” ja vei jopa lounaalle siellä asuvan sisarensa luokse. Kun kysyin, miksi hän vaivautui itse opastamaan pienen suomalaisen kunnan virkamiestä, kertoi hän edellisenä vuonna käyneensä Suomen-matkallaan myös Lauritsalassa ja ihastuneensa erityisesti sen kirjastoon. Nähtyään kirjeeni, jossa tiedustelin mahdollisuutta saada tietoja Sennestadtin suunnittelusta ja rakentamisesta sekä opastusta paikan päällä, hän oli päättänyt hoitaa asian itse miellyttävien muistojen ansiosta. Kiertoajelusta tulikin poikkeuksellisen dramaattinen, sillä sen aikana Schütz sai virka-autoonsa puhelun, jossa ilmoitettiin Berliinin tulleen sinä aamuna jaetuksi aidalla, joka sitten pian korvattiin muurilla. Oppaani kertoi surevansa sitä, että hänen äitinsä jäi Itä-Berliinin puolelle, jonne nyt katkaistiin normaalit yhteydet. Päivä oli ikimuistoinen, 13.8.1961. Ilman Lauritsalan kirjastoa olisi tämäkin jäänyt minulta kokematta.

Pekka V. Virtanen, tammikuu 2012