Palvelut
Valitse taso

 
Muistoja Lauritsalan kirjastosta

Olin Lauritsalan kirjaston aktiivinen käyttäjä 1970-luvulta aina vuoteen 1991, jonka jälkeen käyntini ovat jääneet hyvin epäsäännöllisiksi. Varhaisimmat muistoni Lauritsalan kirjastosta liittyvät sinne tehtyihin retkiin Ebba-mummin kanssa. Hän oli erittäin ahkera kirjaston käyttäjä, toisin kuin omat sukulaiseni meitä Ebba-mummin hoidokkeja lukuun ottamatta. Ebballa oli vaaleanpunainen ohuesta kankaasta valmistettu kassi, joka oli varattu nimenomaan kirjastokassiksi. Aluksi lainasimme lastenosaston kirjoja hänen kortillaan, sitten isosiskoni Kaisa sai oman kortin, jolla veljeni kanssa lainasimme myös, kunnes lopulta saimme Ollin kanssa omat kortit. Ebba-mummin mallin mukaan me kolme lasta saimme oman punaisen tekonahkaisen kirjastokassin, jonka sivutaskussa oma kirjastokorttini on edelleen, tosin useaan kertaan uudistuneena.

Kirjastorakennus oli pienestä lapsesta hieno ja jännittävä paikka. Sen julkisivun teksti ANNO DOMINI 1951 on varmasti varhaisin oppimani latinankielinen ilmaus – ja minusta tuli latinan ja historian opettaja. Vaatteet jätettiin eteishallin kauniisiin naulakoihin. Joskus piti käydä WC:ssä. Oli jännittävää pyytää avainta kirjastovirkailijalta ja laskeutua alas kapeita portaita. Aulan reliefi ja kaikki seinämaalaukset herättivät ihailua. Menimme monesti satutunnille, jotka pidettiin kellarissa ihan perimmäisenä olleella musiikkiosastolla. Pimeän kirjavaraston läpi kulkeminen, jotta pääsi valoisaan ja viihtyisään satutuntitilaan, oli aina aika nopeaa, ja mieli olisi tehnyt vähän katsella ympärilleen niiden lukuisten kirjojen keskellä. Satutunnilla kirjaston tädit (kuten Selma) lukivat toki itsekin, mutta jotenkin lapsena ihailin erityisesti niitä satulevyjä, jotka kuunneltiin niin, että aina äänimerkin jälkeen satutunnin pitäjä käänsi sivua ja näytti uuden aukeaman kuvat koko lapsijoukolle. Hieman isompina lainasimme siskoni ja veljeni kanssa yhden tällaisen satulevyn, muistaakseni Disneyn Aristokatit, mutta pettymyksemme oli suuri, kun levysoitinongelmien takia emme saaneetkaan sitä kotona kuunnella.

Koululaisena kirjastovierailuni jatkuivat lukuisina. Lainasin muun muassa niitä Gösta Knutssonin Pekka Töpöhäntiä, joita meillä kotona ei ollut. Lastenosastolta pääsi lukutaidon kehityttyä siirtymään vähitellen nuortenosaston asiakkaaksi. Sinne avautui oma ovi myös eteisaulasta, ja sen aukioloajat olivat suppeammat kuin muilla osastoilla. Detroit-järjestelmän aikaan sen lainaukset pidettiin erikseen osaston omalta tiskiltä. Nuortenosaston tiskin viereistä liitutaulua koristivat vuosien ajan Auli Savolaisen värikkäät, säännöllisesti vaihtuvat piirustukset.

Nuortenosastolla oli kerran myös kampanja, jossa piti kirjoittaa jollekin suomalaiselle kirjailijalle. Ensin mietin kirjaston kokoaman kirjailijalistan ulkopuolista nimeä Eva Illoista, jonka nuortenromaaneja minulla oli juuri ollut lainassa (Perrin sota-ajan elämää), mutta päädyin sitten listalla olleeseen Tove Janssoniin. Muumikirjoista olin nimittäin lukenut lähes kaikki, suuren osan juuri kirjastosta, sillä kotona meillä taisi olla siihen aikaan vain Taikatalvi. Olin vähän arka kirjoittaja, mutta sitten isosiskon patistamana laajensin kirjettä kysymyksillä. Hieman lisäteemaa toiveisiini sain Uudessa Suomessa silloin julkaistuista muumisarjakuvista. Tove Jansson vastasi minulle sekä ruotsiksi että suomeksi. Hän muun muassa esitti, että voisin itse kirjoittaa jonkin muumitarinan, jota hänelle olin ehdottanut. Aikuisena sain tietää hänen tunnontarkasti vastaavan kaikille, vaikka hän toivoi, ettei hänelle kirjoitettaisi. Kirjeen tultua kirjastoon sain tiedon siitä, sain lukea sen kirjastossa ja sain itselleni Janssonin omistuskirjoituksella varustetun Muumi Hvitträskissä -näyttelykirjan. Itse kirje laitettiin kirjastoon esille, enkä sitä lapsena koskaan uskaltanut pyytää itselleni.

Suuria suosikkejani nuortenosaston vuosinani oli myös Jules Verne. Kun pidimme koulussa parina vuonna lukupäiväkirjaa, minulla taisi olla luokallani eniten luettuja kirjoja. Nuorten osastolla oli yksi hylly, jossa oli vähän vanhemmille sopivia kirjoja. Tästä hyllystä kahlasin läpi Dostojevskin Rikosta ja rangaistusta, mutta olin kyllä liian nuori sen ymmärtämiseen. Kerran minulta hävisi jonnekin yksi kirja. Laura Petsalo suostui kuitenkin odottamaan sen palautusta, ja se lopulta löytyi, en tosin edelleenkään ymmärrä, mistä. Aikuisten osaston puolella oli muistaakseni tuolloin parven juurella historiankirjoja, myöhemmin paikka vaihtui. Luin Nancy Mitfordin historialliset elämäkertakirjat Aurinkokuningas ja Madame de Pompadour sekä Grimbergiä, koska teossarja oli vain sukulaisillamme, joilta sen vasta paljon myöhemmin sain omaksi.

Kirjojen maailma laajeni vielä huomattavasti, kun aloin lainata kirjavarastossa olevia kirjoja. Luin Selma Lagerlöfin koottuja teoksia, Eino Leinon romaaneja (tein niistä lukiolaisena esitelmää äidinkielen tunnille), lukuisia Walter Scottin seikkailukirjoja, kuten Ivanhoe, Kenilworth, Mid-Lothianin sydän ja Talismani. Olin todella onnellinen partiolainen, kun löysin myös O. A. Joutsenen suomentaman todella harvinaisen Baden-Powellin Kokemuksiani vakoojana. Varaston kokoelma, jonka ohi oli aina vain kiiruhdettu satutunnille, oli todellinen hyvien kirjojen aarreaitta.

Lukiolaisena pääsin myös päiväksi tutustumaan työelämään, jolloin olin luokkatoverini Heidi Anderssonin kanssa kirjastossa. Heidin äiti Marjattahan oli pitkäaikainen kirjastonhoitaja, ja hän opasti meitä puolet päivästä, johtaja toisen puolen. Marjatta valitsi myös Ebba-mummin luottohenkilönä hänelle kirjoja luettavaksi, myöhemmin tätä teki Leeni Kokko. Päivän aikana pääsin tutustumaan työhuoneisiin, kokoelmien kartuttamiseen, käymään kirjavarastossa, oppimaan Detroit-järjestelmän käytön jne. Marjatta myös valitti sitä, että Lauritsalan kirjaston lehtivuosikerroissa oli nyt aukkoja, kun niitä oli viety kaupunkiin maakuntakirjastoon sen kokoelmien aukkoja paikkaamaan. Lisäksi Lauritsalan kirjaston hienosta varastokokoelmasta piti myös olla vähän varovainen puheissaan, sekään ei kai ollut varsinaisesti sallittu. Muutama vuosi sitten tein Lauritsalaa käsittelevän kirjalahjoituksen, jonka ehdoksi kerroin Taru Palmulle, että kirjojen pitää päätyä juuri Lauritsalan kirjastoon. Kirjat otettiin kyllä, mutta Lauritsalan kirjastoon ne eivät päätyneet, vaan kaupunkiin, mistä Taru Palmu oli myös pahoillaan. Tällöin ei ollut vielä sitä virallista määräystäkään, ettei lahjoittajien erityistä kirjastotoivetta oteta huomioon, niin kuin nykyään. Joka tapauksessa minulla oli ehto lahjoitukselle, joten kirjat olisi pitänyt palauttaa minulle.

Tietokirjojen parvelta löysin myös pääsykoekirjoja (Ars – Suomen taide) hakiessani Helsingin yliopistoon. Käsikirjastoa taas käytin, kun kirjoitin tietojuttuja partiopiirin Heimoviesti-lehteen. Yliopistossa ehdotin taidehistorian proseminaarityön aiheeksi Lauritsalan kirjastoa, mutta jostain syystä se ei ohjaajaani innostanut. Lauritsalan uudesta kauppalankirjastosta ja Kaukaan kansakoulusta oli tuoreeltaan tehty yhteinen esittelyjulkaisu, joka tietysti löytyi kirjaston kokoelmista (60-vuotisjuhlassa sitä ei kuitenkaan ollut esillä) ja joka minulla oli tukenani aihetoiveessani, muttei sekään auttanut. Ajauduin siten W.G. Palmqvistin ja Kaukaan tehtaiden asuinrakennusten pariin. Ypyöiden tuotantoa on kyllä tutkittu. Leena Makkonen on julkaissut sekä tieteellistä tutkimusta että Abacus-sarjassa kansanomaisemman teoksen, jossa Lauritsala on esillä hyvin suppeasti ja pienellä virheelläkin juuri yhdessä kirjastokuvassa.

Monia muitakin muistoja liittyy kyllä kirjastoon; kaikkia niitä ei oikein voi kertoakaan. Kerran muun muassa pari sinisiskoa ”auttoi” minua sanomalla palauttavansa tai uusivansa kirjani, mutta samalla he lainasivat minulle kirjallisuutta, jota en todellakaan halunnut, sanoen vain Ilkan kortin käyttöä ihmettelevälle virkailijalle, ettei Ilkka rohjennut itse lainata näitä teoksia. Kiltisti he kyllä ne teokset itse palauttivat näytettyään ne ensin minulle. Valitettavasti olen viime vuosina ehtinyt harvemmin kirjastoon ja vielä harvemmin lainannut kirjoja. Tosin olen nytkin lukenut sisarusteni perheisiin lainattuja lastenkirjoja ääneen, mutta oma korttini taitaa olla tällä hetkellä jo vanhentunut.

Ilkka Kuivalainen