Palvelut
Valitse taso

 
Lapsuus ja nuoruus kirjaston naapurissa


Olin alle kouluikäinen, kun Lauritsalan kirjastoa alettiin rakentaa. Asuimme viereisessä talossa. Kirjaston rakennustyömaa jätti polveni sivuun vieläkin näkyvän jäljen, vaikka olen jo harmaapää.
Rakennustyömaan aikana ja sen jälkeenkin ympäristössä oli kiinnostavaa rakennusjätettä, jota piti tutkia. Kiipeilin lautakasan päällä, nauloja törrötti laudoista ja kaaduin polvilleni. Naula upposi polveeni. Vielä nytkin, kymmeniä vuosia myöhemmin muistan tuon kivun. Siinä minä itkin lautakasan päällä enkä päässyt minnekään. Viereisessä virkailijatalossa asuva Sihvolan Maija oli nähnyt kompurointini, tuli avuksi ja kantoi minut kotiin. Hänestä tuli myöhemmin nimekäs kuvataiteilija ja sisustusarkkitehti Maija Ruoslahti.

Kun kirjastoa rakennettiin, en osannut vielä lukea. Tulikin kiire oppia lukemaan, jottei tarvitsisi lainata vain ”pentujen kuvakirjoja”. En muista, kuka opetti, mutta osasin lukea ennen kouluun menoa. Olin ensimmäisiä, jotka pääsivät lainaamaan kirjoja uudesta kirjastosta.

Hain kirjastosta kasoittain lainakirjoja, luon ne makuukammarin leveällä ikkunalaudalla istuen - ja sitten uudet kirjat tilalle. Kirjaston sielu, kirjastonhoitaja Selma Järvinen, kysyi jossain vaiheessa isältäni: ”Lukeeko se Marja-Liisa kaikki kirjat, jotka lainaa?” Isä vakuutti minun lukevan. Muistan yhä nimeltä joitakin kirjoja, jotka lainasin ja luin silloin, esimerkiksi kirjan Sammakkosaaren vanki.

Vähän isompana olin taas hakemassa uutta luettavaa. Löytyi mukavan näköinen, punakantinen kirja, ja nimikin oli mukava: Onni. Muiden kirjojen mukana vein sen lainaustiskille Selma Järvisen tarkan katseen alle. Hän katsoi minua arvioivasti vaaleiden ripsiensä lomasta ja sanoi sitten empivällä äänellä, ettei oikein tiedä, lainaisiko sitä kirjaa minulle. Lainasi kuitenkin, ja kun luin sitä, ymmärsin, miksi hän oli empinyt. Olin alaikäinen, eikä kirja ollut mikään nuorisokirja. Kyllä Selma-täti, kuten häntä kutsuimme, tunsi kirjansa.

Oma lukunsa olivat kirjaston seinällä olevat korkokuvat, joista tietyt paikat tahtoivat mustua Selma-tädin vartioinnista huolimatta.

Lauritsalan kirjaston eteisaula

Selma Järvinen harrasti esperantoa. Punertavan tukkansa hän letitti pitkälle letille ja kietoi sen päänsä ympärille hiusneuloilla. Hän oli aina hyvin siisti ja säntillinen ja piti kuria yllä kirjastossaan. Kovaan ääneen puhumisesta tuli heti tiukka huomautus. Hän oli auktoriteetti, jonka valtaa ei kukaan kauppalan mukuloista kyseenalaistanut. Tiukkuudesta huolimatta hän suhtautui suopeasti meihin lapsiin. Kävin kerran hänen kotonaankin, joka sijaitsi nykyisellä Selmankadulla. Heillä oli sisällä oravanpoikanen, joka juoksi pitkin seiniä ja verhotankoja. Sitä kävin katsomassa.

Lauritsalan kirjastoa saan varmasti kiittää myöhemmistä ainekirjoitusten kympeistä, joita Arvi Luukka minulle useasti antoi. Luukan kommentti minulle oli: ”Kyllä se kirjoittaa osaa, vaikkei se tiedä, mihin pilkut laittaisi.” Paljon lukemisen ansiosta minulle kehittyi hyvä mielikuvitus. Ei ollut telkkareita eikä tietokoneita ryöstämässä aikaa lukemiselta.

Meidän parvekkeemme alta kulki kesät ja talvet polku kirjastoilla ja kouluille. Pistetalojen ja Hakalin pojat pitivät kirjastoreissuillaan huolen siitä, ettei yksikään meidän lumiukkomme, lumilinnamme tai lumimajamme jäänyt ehjäksi. He keräsivät myös ohi mennessään taskunsa täyteen pikkukiviä, joita rakennusajalta oli jäänyt kokonainen kasa. Koristeltiinkohan niillä kirjaston kivijalkaa rakennusvaiheessa? Pojat viskoivat kiviään meidän suuntaamme, ja me taas heihin päin, jos uskalsimme. Kivikasa hupeni hiljakseen syvään monttuun, joka oli Pistetalojen ja meidän talomme välillä metsässä. Kirjaston rakennusaineet siis hyödynnettiin viimeistä kivenmurua myöten!

Kirjasto oli hyvin tärkeä paikka sen ajan lapsille, koululaisille ja aikuisillekin. Moni kävi lukusalissa lukaisemassa päivän lehdetkin, kun ei voinut tai halunnut tilata niitä kotiin.

Kun nyt vuosikymmenien jälkeen olen taas käynyt Lauritsalan kirjastossa, olen tajunnut, miten hieno se on ollut ja on edelleenkin. Haikeana olen katsellut tuttuja seinämaalauksia, korkokuvia, lakattua puuta ja kuparisia kattolamppuja. Turhaan olen etsinyt Selma-tätiä tiskin takaa tai kiertelemässä saleja poikien kepposia vahtimassa. Hän lepää jo nurmen alla - kuten kohta me hänen asiakkaansakin. Mutta kirjasto - se pysyy paikoillaan.

Marja-Liisa Markku