Valitse taso

Luotsinkadun Sirkka, värikkäästi haasteleva asukasvaikuttaja Mälkiältä

Sirkka Kaksonen muutti Mälkiän Luotsinkadulle nelivuotiaana. Hän lukee kotikyläänsä kuuluvaksi myös Laihian, Kanavansuun ja

 Sirkka kotiovella5koko344x228.jpg
 Sirkka Kaksonen

vielä Mustolankin.

Sirkka on sukunsa neljättä polvea samoilla kulmilla. Lamposaaren ja Lauritsalan sahoilla töissä olleiden isovanhempien tarinoita on säilynyt suvun muistissa jo sisällissotaa edeltäneiltä ajoilta.

Kotiportaillaan Sirkka Kaksonen nostaa pikkuisen koiran syliinsä ja silittää sen silkinpehmeää karvaa. Koira tökkää emäntänsä poskea mielissään.

– Tunnen valtaosan Mälkiän vanhoista asukkaista, mutta koiraa ulkoiluttaessani olen tutustunut uusiinkin naapureihin. Kukaan ei ole vielä tähän mennessä kävellyt ohi mitään sanomatta. Jokaisen olen toivottanut tervetulleeksi ja kertonut heille monet tämän seudun tarinat.

Vanhan mälkiäläisen mielestä asuinalueen kehityksen kannalta on pelkästään hyväksi, jos talojen väliin jääneille, pusikoituneille alueille nousee uudisrakennuksia. Myös Pontuksen päiväkotikoulu kirjastoineen on tervetullut; asukasyhdistyksen edustajana Sirkka on välittänyt asukkaiden mielipiteitä sekä kaavoittajille että koulun suunnittelijoille.

30 vuotta asukasyhdistyksessä

Mälkiän asukasyhdistyksen syntysanat lausuttiin silloisessa kyläkaupassa 30 vuotta sitten. Yksi kyläläinen tuli sanoneeksi kauppiaalle, että eikös tänne pitäisi perustaa asukasyhdistys. Kauppias jatkoi juttua ja jonkun ajan kuluttua joukko kyläläisiä kokoontui perustavaan kokoukseen.

Toiminnan alkuvuodet kuluivat Mälkiän asioissa: vauhtia annettiin muun muassa leikkikentän perustamiselle ja järjestettiin vuosittain tienvarsien siivoustalkoita.

Kun kaupunki aloitti Kanavansuun kaavoituksen 1980-luvun puolivälin jälkeen, asukasyhdistyksen tehtävät lisääntyivät ja monipuolistuivat.

– Asukkaiden edunvalvojina lähetettiin kannanottoja ja kirjelmiä, tavattiin kaupungin edustajia, järjestettiin yleisötilaisuuksia ja ideoitiin kadunnimiä, Sirkka kertaa.

Viimeisin haaste on ollut Pontuksen koulun suunnitteluun osallistuminen. Asukasyhdistyksen mielestä koulusta pitää tulla hyvä kokonaisuus, johon turvalliset liikenneolosuhteet ja koulun tarpeita vastaavat lähiliikuntamahdollisuudet oleellisesti kuuluvat.

– Asukkaiden ja kaupungin vuorovaikutus on koko ajan kehittynyt parempaan suuntaan. Kun aikoinaan aloitimme yhteistyötä, joidenkin virkamiesten naamalta oli luettavissa, että hittojakos sie mummo tänne kävelet, pysyisit omalla tontillasi, Sirkka nauraa ja lisää, että alusta asti joukossa on ollut johtajia ja suunnittelijoita, jotka oivaltavat yhteistyön hyödyt.

– Varsinkin viime aikoina minulle on rehdisti sanottu, että näin laajassa kaupungissa kaupungintalolla ei voida mitenkään tuntea kaikkia kyläkulmia ja siksi vuorovaikutus asukkaiden kanssa on tervetullutta.

Sirkka Kaksonen on ollut asukasyhdistyksen puheenjohtajana kahteen otteeseen: heti sen perustamisvaiheessa ja nyt taas uudelleen. Parhaillaan hän kokoaa asukasyhdistyksen vaiheista historiikkiä.

Siparin torpan jäljillä

Sirkka tunnetaan värikkäästi haastelevana ja määrätietoisena asukasaktiivina, joka ei jätä hommia puolitiehen.

– Olenhan mie aika napakka sanomaan ja joskus puhun suht värikkäästikin, mutta haluan esittää asiat silleen, etten hauku ketään henkilönä.

Varsinainen seikkailutarina kehkeytyi esimerkiksi Siparin torpankappaleiden pelastusoperaatiosta.

– Torppa oli pystyssä vielä 2015 alkukesästä, mutta tontti oli jo myyty uudisrakentajalle. Kävimme porukalla tutkimassa mökkiä ja kyselemässä, saisivatko asiasta kiinnostuneet yhdistykset siitä palasia muistomerkkiä varten ja voisivatko ilmoittaa, kun purkaminen alkaa. Yksi kaunis päivä sitten kuulin, että mökki olikin jo pistetty matalaksi.

– Heti seuraavana päivänä lähdin purkutähteitä hakemaan, mutta jäljellä oli enää tasoitettu hiekkakenttä. Pyysin Lauritsala-seuran puheenjohtaja Anna-Maija Laukasta kaverikseni ja siltä istumalta lähdettiin torpan jäljille.

Ei löytynyt Kukkuroinmäen jätekeskuksesta eikä ensimmäisestä purkufirmasta. Vasta seuraavassa purkufirmassa tärppäsi ja olivat onneksi siirtäneet roippeiden hävittämisen myöhemmäksi.

– Saimme pelastettua muutaman hirren, ikkunanpokia, tapettimalleja, tiiliä ja uuninluukkuja. Toivon, että niistä saadaan koottua muistomerkki, joka pystytetään Juosi Muston haudan läheisyyteen. Näin perimätieto Pontuksen vuoden 1918 teloituksista ja Siparin torpan tapahtumista saataisiin yhdistettyä. Sopiva aika muistomerkin paljastukseen olisi ensi vuonna, kun Suomi täyttää 100 vuotta.

Rosmohallista Lauritsalan sahan kasarmiin

Sirkka Kaksonen on ollut aina ylpeästi karjalainen, mutta sukututkimus paljasti, että suonissa virtaa vahvasti savolaista verta. Ja eikös mitä: puhetyylissäkin on reilu ripaus savolaista rehevyyttä.

Lamposaaren ja Lauritsalan sahoilla töissä olleiden isovanhempien tarinoita on säilynyt suvun muistissa jo sisällissotaa edeltäneiltä ajoilta. Sirkka muistaa myös pappansa ja mummonsa kodin Tilimäellä, kasarmin numero 22.

Isänpuoleisesta suvustaan kirjaa kirjoittava Sirkka harmittelee, ettei aikoinaan kysellyt isältään menneistä ajoista enempää, mutta onneksi vielä elossa olevalla sedällä on hyvä muisti.

– Isoisä asui perheineen ensin hellahuoneessa Lamposaaren Rosmohallissa. Kun he pääsivät sieltä tänne mantereen puolelle, palvelut ja kulkuyhteydet paranivat huomattavasti. Asuntona oli huone ja kammari viisihenkiselle perheelle.

– Meidän suvun veneet pidettiin tuolla Tonnan- eli Donnanlahdella, Sirkka osoittaa.

– Ja tuolla tienmutkan takana on vielä pystyssä entinen työppösten saunarakennus pesutupineen ja mankeleineen. Siinä toisessa päässä oli pomojen sauna.

Sirkan isovanhempien aikana yhteisöllisyys-sanaa ei tunnettu, mutta liki toisiaan asuneet sahalaiset kasvoivat yhteisöllisiksi. Tehdas piti omistaan huolta; asuinalueella oli esimerkiksi sairaanhoitajan ja lääkärin vastaanotto.

Sirkka kertaa entisaikojen tarinoita. Kertoo, kuinka Lakkosaari sai nimensä ja mistä kohtaa ponnirata ylitti lahden.

Kun lautatarha roihahti liekkeihin välirauhan aikana, kaikki kynnelle kykenevät kyläläiset riensivät sitä pelastamaan, mutta ponnistelut osoittautuivat turhiksi. Jatkosodan aikana oltiin jo viisaampia: Sirkan silloin 16-vuotias Heikki-setäkin laitettiin palovahdiksi muiden ikäistensä poikien kanssa, kiväärit olalla.

Kansakoulun neljä ensimmäistä luokkaa Sirkka kävi Lauritsalan varsinaista kansakoulua eli nykyistä Kanavansuun koulua.

– Reviiri laajeni, koska koulukavereita asui saha-alueella. Kesälomilla pinkaistiin uimaan kanavan varrelle, Mustolaan saakka. Murheistenrantaan oikaistiin Pontuksen kaivannon vieritse, harjun poikki. Kun vartuttiin, käytiin Pontuksella tanssimassa ja elokuvissa. Vaikka kunnan rajakin välillä ylittyi, koko alue oli silti yhtä kylää. Siihen aikaan lapsiin ja nuoriin luotettiin ja riitti, kun sanoimme vanhemmillemme, että lähdetään ulos. Ruoka-aikana piti kuitenkin olla kotona.

Takaisin kotiin

Sirkan talo395x306.jpgLuotsinkatu on 1940- ja 1950-luvulla syntyneen Mälkiän pientaloalueen ytimessä. Yksi kadunvarren keltaisista taloista on ollut Sirkka Kaksosen koti lapsuudesta alkaen.

– Tosin väliin mahtuu pari harharetkeäkin. Ensin Savonlinnaan, jossa opiskelin opettajaksi, ja heti valmistuttuani lähdin mieheni matkassa Hämeeseen. Nuorin kolmesta pojastani oli kuukauden ikäinen, kun palasimme Lappeenrantaan vuonna 1984.

– Koska isäni oli sairastellut, vanhempani halusivat vaihtaa omakotitalosta helpompiin oloihin. Tähän me sitten muutettiin, lapsuuskotiini, Sirkka kertoo.

Perheen elämä asettui Lappeenrannassa hyvin uomilleen. Sirkan rakennusmestarimies sai töitä Kaukaan kunnossapito-osastolta ja Sirkka sai pian opettajan pestin Joutsenon Pulpin koululta.

Mutta jo neljän vuoden kuluttua paluumuutosta elämä muuttui äkisti, kun Sirkan 37-vuotias mies sai sairaskohtauksen ja halvaantui. Kaksospojat olivat tuolloin 11-vuotiaita ja nuorin poika nelivuotias.

– Perheen isän poismenon jälkeen elämä muuttui tosi röykkyiseksi. Välillä tuli kynnettyä hyvinkin syvällä, mutta pikku hiljaa alkoivat sieraimet pysyä pinnalla. Olen omat virheeni tehnyt. Yksi väärä valinta vei minut muutamaksi vuodeksi Luotsinkadulta Kanavansuulle ja Mustolaan asumaan. Kovapäisiä, kuten minä, elämä joutuu kouluttamaan rankemmin, Sirkka huokaa.

Heti perään hän naurahtaa, ettei ole katkera, onhan hän saanut pitää pojat ja poikien perheet lähellään. Nyt lapsenlapset ilahduttavat mummoa käynneillään.

– Mummo on kunnianimitys. Joskus Pulpin oppilaat kuvailivat minua tiukaksi, mutta lempeäksi. Enköhän ole mummona samanlainen.

Sirkka purskahtaa raikuvaan nauruun, kun kysyn, kuinka hän tuli valinneeksi opettajan ammatin.

– Spelan kahvilassa Lappeenrannan Cityllä pohdittiin yhden Ullan kanssa, että mikähän hiton ammatti miulle sopisi. Ulla vänkäsi, että laita hakupaperit opettajakoulutukseen, sinne hänkin meinaa. Itse asiassa ajattelin silloin, että auts, opettaja on ihan viimeinen ammatti, mihin haluan, mutta koska sukulaisetkin jo kyselivät, että eikös laudaturin ylioppilas ymmärrä lähteä minnekään opiskelemaan, nakkasin hakemuksen postiin.

Kun Sirkka jäi vuonna 2012 eläkkeelle Pulpin koululta, työuraa oli kertynyt kaikkiaan 37 vuotta.

– Mitä pidempään opettajana työskentelin, sitä enemmän innostuin ja huomasin olevani oikealla alalla.

Hiisivuoren vadelmiaSirkka Kaksosen koti_maljakot200x119.jpg

Sirkan kodin etupihalla komeileva kanadantuija on pihan nuorimpia tulokkaita, vasta vuosituhannen vaihteessa istutettu.

Sen sijaan satoisat ja maukkaat vadelmat ovat peräisin uuden kanavan alle jääneen Hiisivuoren talon puutarhasta, josta Sirkan äiti ja mummo hakivat taimet 1960-luvulla. Myös omenapuut, marjapensaat ja kirsikka ovat äidinaikaisia.

Itse talo on remontoitu lähes kokonaan runkoa lukuun ottamatta: eristeet, ikkunat, katto, sisäpinnat, sähköt ja vesijohdot on uusittu. Sähkölämmitystä täydentää takkavalkea.Sirkka Kaksosen koti_astiahyllykkö200x133.jpg

Huoneiden kalustuksessa näkyy ajan kerroksellisuus, kuten ympäröivällä asuinalueellakin.

– Tykkään erityisesti tuosta lautashyllyn keskimmäisestä, sinisestä lautasesta, joka on vanhempieni peruja. Ikkunalaudan ruskeat lasimaljakot taas muistuttavat minua äidinäidistäni.

Olohuoneen seinällä on anopin kutoma voimakasvärinen kukkaryijy, ja piirongin päälle on nostettu Sirkan omat ensikengät. Pikkuinen koira odottaa, että emäntä sytyttäisi tulen takkaan.

Teksti ja kuvat Mervi Palonen